Vanhaa ja uutta virttä

Epäilyksistä uskoon  - epätoivosta rauhaan !

Miten voisin löytää vapauttavan uskon ?

”Koska meillä siis, veljet, on uskallus mennä sisälle kaikkein pyhimpään Jeesuksen veren kautta, uutta ja elävää tietä, jonka hän on vihkinyt meille esiripun,  se on hänen lihansa, kautta, ja koska meillä on suuri pappi, Jumalan huoneen päämies, niin käykäämme esiin totisin sydämin täydessä uskossa, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä; pitäkäämme toivon tunnustus horjumattomana, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen.” Hepr. 10:19-23.

Levollinen luottamus, innostava kehotus, turvallinen vetoomus

Tuon heprealaiskirjeen sanan mukaan Jeesukseen Kristukseen uskovilla on luja luottamus tai uskallus pääsystään taivaan kaikkein pyhimpään. Sinne kulku käy uutta ja elävää tietä Jeesuksen veren kautta. Sanoihan Jeesus itse näin: ”Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muuten kuin minun kauttani.” Joh.14:6.

Tuohon omantuntomme puhdistavaan uuden liiton ylimmäisen papin sovitusvereen ja sen osallisuuteen liittävään kasteeseemme vedoten meitäkin kehotetaan käymään esiin totisin sydämin ja täydessä uskon varmuudessa, taivastoivossa järkähtämättä pysyen.

Merkittävintä tässä ei kuitenkaan ole uskon varmuus, ei myöskään meidän innokas tunnustautumisemme Kristukseen, vaan se, että ”Hän, joka antoi lupauksen”, Herra Jeesus Kristus, ”on uskollinen.”

Onkin tarpeen jo heti alkuvaiheessa todeta aiheemme kannalta kaikkein keskeisin asia: Uskon luottamus ja varmuus, todellinen sydämen ja omantunnon rauha, ilo ja vapaus perustuvat ainoastaan Herramme Jeesuksen uskollisuuteen, siihen armoon ja sovitukseen, jonka hän uskollinen ylimmäinen pappimme on meille ansainnut ja lahjoittanut.

Tämän totuuden kirkastuminen teki Jumalan mielisuosioon ”kynsin hampain” pyrkineestä ja siinä surkeasti epäonnistuneesta munkki Lutherista Jumalan armolapsen, uskonpuhdistajana tunnetun.

 Tämä oli myös F. G. Hedbergin ”löytö” 1800 luvun puolivälissä, samoin viime vuosisadan alkupuolella useita hengellisiä romaaneita kirjoittaneen ja niiden välityksellä varsinkin evankelisen kansan sydämiä koskettaneen Hanna Raudan kirjojen ”punainen lanka”.  

Vanhan liiton tarpeellinen muistutus 

Voidaksemme oikein ymmärtää alussa lainaamaamme heprealaiskirjeen sanaa on meidän palautettava mieliimme vanhan liiton uhrijumalanpalvelus ja erityisesti ylimmäisen papin suorittama esikuvallinen sijaissovitus.

Jumalan säätämyksenä koko vanha liitto rakentui alituisen uhraamisen varaan. Näin vanhan liiton kansalle annettiin jatkuva, konkreettinen todistus sekä Jumalan pyhyydestä ja ehdottomuudesta, että myös hänen armotahdostaan kansaansa kohtaan.

Jerusalemin temppelin etumaisessa majassa, ”pyhässä”, papit päivittäin toimittivat uhripalvelusta Jumalan määräämällä tavalla. Mutta sisimpään majaan, temppelin kaikkein pyhimpään ei heilläkään ollut mitään menemistä. Siellä asui Jumalan kunnia ja pyhyys Israelin keskuudessa. Siellä sijaitsi myös ”liiton arkki, yltympäri kullalla silattu, jossa oli kultainen mannaa sisältävä astia ja Aaronin kukoistanut sauva ja liiton taulut.” Hepr. 9:4. Liiton arkissa oli siis Jumalan pyhä laki kahteen kivitauluun kirjoitettuna ja niiden päällä, tuomitsevan lain peittävänä Kristuksen esikuvana arkin kansi, nimeltään armoistuin.

Tuo vanhan liiton temppelin järjestys puhuttelee meitäkin. Juuri Jumalan pyhyyden tunto on yksi niistä asioista, jotka helposti unohtuvat meiltä liian paljon käsitteillä operoimaan tottuneilta uuden liiton nykykristityiltä. Ei Jumalan pyhyys ja synnin kadottavuus ole teoriaa, vaan Jumalan laki kiroaa meidät helvetin tuomion ansainneiksi. Mutta myös sovitus on edelleen voimassa. Se on aikaansaatu yhtenä päivänä yhdellä uhrilla. 

Vapaa pääsy kaikkein pyhimpään

Kerran vuodessa vietettiin vanhan liiton Israelissa suurta sovituspäivää. Tuona ainoana päivänä, ainoastaan  ylimmäinen pappi meni temppelin kaikkein pyhimpään. Eikä hänkään voinut kohdata Jumalan pyhyyttä mitenkään muuten kuin Jumalan määräämän uhrieläimen veren suojassa.  Siellä hän verellä pirskottaen toimitti sovituksen omista synneistään ja koko kansan rikkomuksista Jumalan edessä.  ”Mutta kun Kristus tuli tulevaisen hyvän ylimmäiseksi papiksi, meni hän suuremman ja täydellisemmän majan kautta, joka ei ole käsin tehty, se on, ei ole tätä luomakuntaa, ei kauristen ja vasikkain veren kautta, vaan oman verensä kautta yhden ainoan kerran kaikkein pyhimpään, löydettyään iankaikkisen lunastuksen.” Hepr. 9:11,12.

Voimme vain kuvitella miten järisyttävän uutisen nuo heprealaiskirjeen sanat toivat tuohon vanhaan järjestykseen lapsuudestaan saakka tottuneille ihmisille.

Mutta yhtä järisyttävä on niiden vaikutus tänäänkin sen ihmisen sydämessä, joka todellisista rikoksistaan todellisesti kuolemaan tuomittuna saa kuulla evankeliumin kaikkia koskevan ilmoituksen: ”Poikani, tyttäreni. Ole turvallisella mielellä, sinun syntisi ovat anteeksiannetut. Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri puhdistaa sinut kaikista synneistä.”

Sinulla, juuri sinullakin on vapaa pääsy taivaan kaikkein pyhimpään. 

”Uutta virttä …”

Raamattu ei tietääkseni missään kohdassa suoranaisesti käytä käsitettä ”vanha virsi”. Sitä vastoin ”uuden virren” veisaamisesta kerrotaan Sanassa useitakin esimerkkejä. Niin ollen tuo edellinen käsite lieneekin vain johdonmukainen päätelmä jälkimmäisen johdosta.

Raamattu kehottaa meitä toistuvasti veisaamaan uutta virttä ja opettaa tuon virren ”nuotit ja sisällön” evankeliumin sanassa. Psalmeissa 96 ja 98 kehotetaan näin:

”Veisatkaa Herralle uusi virsi, veisatkaa Herralle kaikki maa. Veisatkaa Herralle, ylistäkää hänen nimeänsä. Julistakaa päivästä päivään hänen pelastustekojansa, ilmoittakaa pakanain seassa hänen kunniaansa, hänen ihmeitänsä kaikkien kansojen seassa. Sillä Herra on suuri ja sangen ylistettävä, hän on peljättävä yli kaikkien jumalain. Sillä kaikki kansojen jumalat ovat epäjumalia, mutta Herra on tehnyt taivaat.” ”Veisatkaa Herralle uusi virsi, sillä hän on ihmeitä tehnyt. Hän on saanut voiton oikealla kädellänsä ja pyhällä käsivarrellansa. Herra on tehnyt tiettäväksi pelastustekonsa, hän on ilmaissut vanhurskautensa pakanain silmien edessä. Hän on muistanut armonsa  ja uskollisuutensa Israelin heimoa kohtaan; kaikki maan ääret ovat nähneet meidän Jumalamme pelastusteot.” (kirkkoraamattu v.33).

”Uuden virren” sisältönä ovat siis Jumalan pelastusteot. ”Uusi virsi” antaa kaiken kunnian pelastuksestamme Jumalalle. Se ei jää miettimään ja märehtimään omaa syntisyyttämme ja surkeuttamme eikä itse etsimään tietä takaisin kadotettuun jumalayhteyteen. ”Uusi virsi” on siis armolasten virsi, Jumalan Pyhän Hengen evankeliumin sanan kautta uudestisynnyttämän ”uuden luomuksen” virsi. Jumalan sana kertoo sen sisällön esimerkiksi apostoli Paavalin kautta näin:

”Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut. Mutta kaikki on Jumalasta, joka on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksen kautta ja antanut meille sovituksen viran. Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan.” 2Kor. 5:17-19.

Voisimme vielä kootusti sanoa, että Raamatussa ilmoitettu ”uusi virsi” on ”Mooseksen ja Karitsan virsi” (Ilm.15:3), se on elämän virsi , armolapseuden virsi, lahjavanhurskauden virsi, kiitosvirsi Jumalalle hänen täydellisestä armostaan Kristuksessa Jeesuksessa ja hänen sovitusveressään. Tuota virttä veisaavat Kristuksen omat jo täällä maan päällä eläessään, ja sitä veisataan Raamatun viimeisen kirjan mukaan myös taivaassa: ”Ja he veisasivat uutta virttä, sanoen: Sinä olet arvollinen ottamaan kirjan ja avaamaan sen sinetit, sillä sinä olet tullut teurastetuksi ja olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmiset kaikista sukukunnista ja kielistä ja kansoista ja kansanheimoista…” Ilm. 5:9.

…Ja Vanhaa

Vaikkei Raamattu varsinaisesti puhukaan ”vanhasta virrestä”, on tuo käsite hyvin osuva ja perusteltu vastakohtaisena ilmaisuna. Ei sitä virttä tarvitse kenellekään opettaakaan, sillä sen me osaamme kyllä aivan luonnostaan. Se on todellakin se ”oman sydämeni laulu”, jonka me kaikki syntiin langenneen ihmissuvun jäsenet loistavasti hallitsemme.

Sen alkusanat on kirjoitettu Raamatun ensilehdille nimenomaan sielunvihollisen lausumina: ”Onko Jumala todellakin sanonut…” 1Moos. 3:15. Ja monien nykypäivän arvostettujen, suurten teologien kautta sama sielunvihollinen kysyy jo, että kykeneekö Jumala ylipäätään mitään sanomaan, tai jos kykeneekin, niin kuka kumma on mennyt antamaan hänellekin puheenvuoron ?

Tuo Jumalan Sanan ja hänen pelastustekonsa kyseenalaistava ”vanha virsi” ei esiinny ainoastaan avoimena epäuskona.

Kaikkein vaarallisimmillaan se onkin juuri uskonnollisessa ilmenemismuodossaan, hengelliseksi nöyryydeksi naamioituna epävarmuusoppina, jossa ihmistä pidetään jatkuvasti lain tuomion alla ja peitetään hänen uskon silmiltään Kristuksen täytetty lunastustyö.

Epäilykset sinänsä ovat varmasti jokaiselle kristitylle tuttuja. Ei ole yhtään uskovaa, jolle ne täysin vieraita olisivat.

Ne liittyvät lankeemuksen alaiseen ihmisyyteemme ja ovat sikäli luonnollisia ja väistämättömiä. Mutta ei tämän tunnustaminen oikeuta tekemään niistä oman vanhurskauden rakennelmia, oman nöyryyden taideteoksia, joita sitten sopivalla porukalla, kavereitten kesken, ihaillaan ja vieläpä Jumalallekin esitellään.

On todettava rohkeasti ja yksiselitteisesti, että Raamatun vanhurskautusoppi on selkeä ja yksinkertainen. Jumala on jo tehnyt pelastukseksemme kaiken tarvittavan Jeesuksessa Kristuksessa. Siihen ei kysytä eikä hyväksytä meidän osuuttamme. Kaikki tätä totuutta vastustavat tai epävarmaksi tekevät opetukset ovat sielunvihollisen valehtelua. Ne ovat juuri sitä vanhaa virttä, joka kyllä välittömästi saa hyväksyvän vastaanoton myös meidän omalta turmeltuneelta mieleltämme.

Rakas ystävä. Jos sinä kysyt pelastuksen tietä toisilta ihmisiltä, tai oman sisimpäsi päätelmistä tulee vastaukseksi aina jonkinsorttinen omien tekemisten tie. Sen näkyväksi ilmenemismuodoksi voi tulla juutalaisuus (uskontona), roomalaiskatolisuus tai reformoidut liikkeet, monenlaiset ”pyhitys- tai ratkaisukristilliset” mallit, näkyvien ja näyttävien armolahjojen etsimisen tai nöyräksi ja mitättömäksi tulemisen tie. Mutta mikä merkittävää, näissä kaikissa sinä itse olet se varsinainen tekijä ja toimija.

Muutamalla sanalla yhteen kooten voimme vielä kuvailla ”vanhan virren” olemusta. Se on omien tekojen ja tekemättömyyksien  virsi, synnin ja kuoleman virsi, yritysten ja pyrkimysten virsi, uskonnollisuuden virsi, hengellisten kokemusten tai niiden vähyyden virsi, oman voiman ja voimattomuuden virsi, tunteiden tai tunnekylmyyden virsi, omien ansioiden tai niiden puuttumisen virsi, jatkuva valitusvirsi ”hengellisen” elämän keskeneräisyydestä tai vaihtoehtoisesti luuloteltu ”kiitosvirsi ” siitä , mitä kaikkea hyvää Jumala on minussa aikaan saanut.   

Usko takertuu Jumalan ilmoitukseen 

Jokainen uskonopin kysymys on pohjimmiltaan ensiksi Raamattu-kysymys. Niin myös kysymys Jumalan sanan ja terveen opin mukaisesta uskosta, sen tuomasta omantunnon rauhasta ja kristityn todellisesta vapaudesta.

Kristillinen usko ei voi koskaan perustua mihinkään muuhun kuin Jumalan omaan ilmoitukseen, Raamattuun.

Raamattu on tunnustuskirjojemmekin mukaan kristillisen uskon ja opin ainoa ehdoton lähde ja perustus.

Tämä oli Martti Lutherin suorittaman uskonpuhdistuksen kaikkein tärkein ja keskeisin tulos. Siellä missä ei Raamatun ehdotonta auktoriteettia hyväksytä, siellä ei tosiasiassa olla lainkaan tekemisissä kristillisen uskon kanssa, esiinnytäänpä sitten millä ulkoisella arvovallalla tahansa. 

Usko turvautuu Jumalan armoon Kristuksessa 

Evankeliumin synnyttämä usko Kristukseen on Kristuksen uskoa. Kun apostoli Paavali Gal. 2:20:ssä todistaa elävänsä Jumalan Pojan uskossa (genetivus maiestatis), tunnustaa hän itse asiassa sen, ettei hänellä itsellään ole osaa eikä arpaa omaan uskoontuloonsa ja siinä säilymiseen. Ja historiallinen tosiasiahan on juuri se, että Saulus Tarsolainen kaikin voimin tappeli Jeesusta ja häneen uskomista vastaan. ”Mutta minulle tapahtui armo” hän myöhemmin todistaa. Raamattu sanoo, että ”evankeliumi on Jumalan voima autuuteen  jokaiselle, joka uskoo.” Tämä sana sisältää myös sen, että evankeliumi ei ainoastaan osoita oikeaa pelastuksen tietä, vaan tuo sana sisältää myös Pyhän Hengen uudestisynnyttävän voiman uskoen vastaanottaa sanoma Jeesuksesta.

Vanhurskauttava usko on siis kaikkineen Jumalan armoa. Se on armoa olemukseltaan, sisällöltään ja kohteeltaan. Eikä tuota armoa ole Jumalan edessä muuten kuin Jeesuksen Kristuksen tähden

Yleinen maailmansovitus 

Palaamme tuohon jo aikaisemmin esillä olleeseen 2 Kor. 5: 19 jakeeseen: ”Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut (huom) heille heidän syntejään…”

Juuri tässä ja muissa saman sisältöisissä Raamatun sanoissa ilmaistaan evankeliumin sana niin laajasti, että se tarkoittaa jokaista ihmistä, jopa sinuakin.

Raamattu todistaa myös, että Jeesus Kristus ”on sovitus meidän synneistämme eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman”. Juuri tällaista koko maailman sovitusoppia me välttämättä tarvitsemme, sillä jos Jeesuksen sovitustyöhön olisi jäänyt edes yhden ihmisen mentävä aukko, olisi sielunviholliselle äärimmäisen helppoa vakuuttaa  itsekullekin, että juuri minä olen se poikkeus, vaikkapa vain ainoa koko ihmiskunnasta. Mutta kun Raamattu ilmoittaa ilman poikkeuksia, että ”kaikki ovat syntiä tehneet… ja heidät (siis kaikki) vanhurskautetaan lahjaksi hänen armostaan lunastuksen kautta Kristuksessa Jeesuksessa…” ; niin siitä tiedän sen koskevan minuakin.

Tämä yleinen maailmansovitus eli yleinen vanhurskauttaminen on luonteeltaan täysin objektiivinen. Tämä tarkoittaa sitä, että Jeesuksen Kristuksen sovitustyö ristillä sulkee sinutkin sisäänsä jopa täysin riippumatta siitä, uskotko siihen tai et. Se, mitä Golgatalla sinunkin puolestasi tehtiin, kun syntisi sovitettiin Jumalan Pojan ristin verellä, pätee iankaikkisesti vaikkapa koko elämäsi sitä vastaan taistelisit.

Totta on kuitenkin myös Jeesuksen sana: ”joka ei usko, hänet tuomitaan kadotukseen”. 

Henkilökohtainen usko on juuri tuohon yleiseen maailmansovitukseen turvautumista

Raamatun mukaan on selvää, että ”ilman uskoa on mahdotonta olla otollinen” Jumalalle. ”Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut…” ”Joka uskoo Jumalan Poikaan, hänellä on iankaikkinen elämä…”

Yhtä selvää on myös se, että tuo ”vanhurskauttava usko” on nimenomaan henkilökohtaista uskoa Jeesukseen, ei jotain yleistä kristittyyn kansaan tai kirkkoon ulkoisesti lukeutumista. ”Sydämellä uskotaan vanhurskaudeksi”, sanoo Raamattu.

On kuitenkin olemassa vaara, että uskosta paljon puhuttaessa alamme tarkkailla itseämme, etsiä itsestämme merkkejä oikeasta jumalanlapseudesta ja hakea uskonvahvistusta niistä hedelmistä, mitä usko saa aikaan. Mutta silloin olemmekin taas luisumassa pois armosta tekojen ja ansioiden valheelliselle perustukselle.

Uskosta vanhurskautetuksi tuleminen (Room. 5:1) ei Raamatussa ole mitään muuta kuin juuri tuohon yleiseen, kaikille tarkoitettuun ja Kristuksen veressä valmistettuun maailmansovitukseen henkilökohtaisesti turvautumista. Se on siis objektiivisen vanhurskauttamisen subjektiivista omistamista.   

Hanna Raudan romaanissa ”Vanhaa ja uutta virttä” on sivuilla 18-20 tästä erinomainen kuvaus kahden roolihenkilön keskusteluun puettuna. 

Ei uskon tähden, vaan uskon kautta

Katselemme vielä yhtä, aiheemme kannalta erityisen merkitsevää Raamatun totuutta.

Room. 3:23- 25 todistaa: ”sillä kaikki ovat syntiä tehneet… ja heidät (huom. kaikki) vanhurskautetaan lahjaksi hänen armostaan lunastuksen kautta Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut esiin armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä …”

Miten Luther määrittelikään ?

Yksin Raamattu ilmoittaa meille ainoan pelastuksen tien. Jokainen perisynnin läpikotaisin turmelema ihminen, koko langennut maailma, luetaan Jumalan edessä vanhurskaaksi yksin armosta, yksin Jeesuksen Kristuksen, hänen sovitusverensä, tähden. Ja omalle kohdalle, henkilökohtaisesti, tämä vanhurskautus omistetaan yksin uskosta eli uskon kautta tuohon valmiiseen lunastukseen.

Näinhän apostoli sanoikin: …”uskon kautta hänen vereensä”.

Raamattu itse on tietenkin tässäkin asiassa täysin johdonmukainen ja selkeä. Ihmismieli sitävastoin sotii viimeiseen saakka Jumalan Sanan totuutta vastaan.

Niinpä myös Raamatun oppi vanhurskauttamisesta uskon kautta on hyvin usein väännetty muotoon uskon tähden. Mikä järkyttävintä näin on tehty myös monissa kohdin jopa Raamatun suomennoksiin nämä käsitteet sekoittaen.

Emme voisi milloinkaan omistaa tunnon rauhaa, uuden liiton vapaata Jumalan armolapseutta, jos ajattelisimme Jumalalle kelpaamisemme perustuvan uskoon eli toteutuvan uskon tähden.

Tiedämmehän me jokainen itsestämme sen, miten ohutta ja heikkoa meidän uskomme Jeesukseen on. Sen kumoon puhaltamiseen ei kovaakaan puhuria tarvita. Jos taivastoivomme siihen perustuisi olisimme todella hukassa.

Niinpä klassinen luterilainen teologia puhuukin tässä yhteydessä uskon instrumentaalisesta olemuksesta.

Aina kun puhutaan uskon vanhurskauttavasta merkityksestä, puhutaan siinä uskosta ainoastaan välineenä, ei syynä tai perusteena. Ainoa todellinen, Jumalan sanassa ilmoitettu syy ja peruste syntisen vanhurskauttamiselle on vain Jeesus Kristus edestämme ristiinnaulittuna, verensä syntiemme sovitushinnaksi vuodattaneena Vapahtajana.

Ja juuri siksi, että kaikki näin täydellisesti ja kokonaisvaltaisesti on Jumalan tekoa meidän puolestamme ja hyväksemme, jopa uskommekin Pyhän Hengen työtä, juuri siksi voimme joka hetki olla Jumalan sanan perusteella

turvallisella mielellä. Ei meidän pidä jäädä katselemaan omaa uskoamme, vaan sen ainoaa oikeaa kohdetta, Jeesusta.

”Hänessä meillä on lunastus hänen verensä kautta, syntien anteeksiantamus… Sillä Isä näki hyväksi, että kaikki täyteys asuisi hänessä, ja että hän sovittaisi hänen kauttaan itsensä kanssa kaikki, tehden rauhan hänen ristinsä veren kautta, hänen kauttaan kaikki sekä maassa että taivaissa.” Kol. 1:14,19,20.


Seppo Salo

Tue Sudan lähetystä

 

Lähetyskohteemme on Sleyn Sudan-lähetys 
Lahjoitukset lähetystilille 
IBAN: FI26 5732 7420 0588 19
BIC: OKOYFIHH ja viite 2286
MobilePay 89883